Nyt ollaan siis kotona, kämpät oli vielä ennallaan ja nyt alkaa armoton tavaroiden purkaminen ja pyykinpesu. Ainakin oma rinkkani tuntui ihan pohjattomalta...
Paluumatka meni tosiaan suht kivuttomasti eikä Helsingissä tarvinnut turvautua "Kyllä herra tullimies, minulla oli lähtiessä 9 hattua" -tarinoihin sillä virkavaltaa ei ollut näkyvissä.
Muistoksi reissusta jäi kaiken muun lisäksi lähemmäs 3000 valokuvaa, joiden diashow ei ole ihan vielä valmiina mutta ilmoitellaan sitten!
Loppu. Nyt myös mun puolesta. Ja kiitos lukijoille.
ps. Facebookissa villinnyt kisa autojen määrästä on ratkennut, voittajiksi arvasivat Hanna Heinonen ja Janne Härkönen. Hyvin arvattu.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
lauantai 29. elokuuta 2009
29.8. Viimeinen laulu
Matkaa on nyt tehty kellon ympäri ja jäljellä on enää tämä viimeinen hyppäys Londoniumista Helsinkiin. En tietenkään saa goisattua lentokoneessa, eli voin ihan hyvin kirjoitella kahdesta viimeisestä päivästä reissussa.
Torstaiaamuna herättiin siis Jussin kanssa virkeinä viideltä aamulla ja lähdettiin kalaan. Meidän lisäksemme liikkeellä oli ainoastaan baarista kotiinpäin hoipertelevia yön yksinäisiä, sekä periamerikkalaisia supersuorittajia aamulenkeillään. Kyseiset kaverithan ovat niitä mallikansalaisia, jotka heräävät joka aamu neljältä, huitaisevat tunnin lenkin, syövät jonkun kuivakan myslipatukan aamiaiseksi, suuntaavat 14:ksi tunniksi duuniin johonkin investointipankkiin, ajavat Chryslerillä jollain nimettömällä esikaupunkialueella sijaitsevaan omakotitaloon perheensä luokse ja loppujen lopuksi kuolevat jonkinlaiseen aivoinfarktiin tai tekevät burnoutin jälkeisen itsemurhan vähän yli 30-vuotiaana. Amerikkalainen unelma elää ja voi hyvin siis. Yhdellä aamuviideltä lenkkeilleellä oli jopa jalka kipsissä ja matkaa tehtiin kainalosauvoilla konkaten. Pakko oli kuitenkin lähteä lenkille, voi jumalauta!
Vanha sanonta ”kolmen tunnin unien jälkeen sitä on kuin uusi mies” ei edelleenkään pitänyt paikkaansa ja laiturille vaelsikin kaksi varsin lobotomista ameebaa valmiina lähtemään kalaan. Ylienerginen neljännen polven kalastusvenekapteenimme Mike viritteli jo deck-handina toimineen Georgen kanssa botskia lähtökuntoon ja virveleitä kokoon. Lovely Martha-veneeseen olisi mahtunut ehkä kolmisenkymmentä kalamiestä, mutta tällä kertaa ulos oli lähdössä vain yhdeksän; me, kolme brittikundia, kolmihenkinen jenkkiperhe, sekä yksinäinen cajun-setä Louisianasta, jonka kanssa ehkä eniten tulikin juteltua. Siis sen verran mitä nyt kundin varsin eksoottisesta suistoenglannista selvää sai.
Aamu oli melkoisen kolea ja rotsi ja villapaita tulivat kyllä tarpeeseen. San Francisco Baylla leijaili läpitunkematon sumuverho, eikä edes Alcatrazia juurikaan näkynyt. Mike ja George tunsivat toki kaikki muut kipparit ja satamatyöntekijät, joita nyt laiturialueella ja veneissä vain sattui olemaan ja iloiset huomenentoivotukset kaikuivat aavemaisen sumun seassa kun köysien irrottua hiljalleen purjehdimme irti laiturista ja kohti merta.
Kippari oli varmaan ennenkin ollut kalassa näillä vesillä, nimittäin sillä kellonlyömällä kun seilasimme ulos satamasta aurinko nousi ja sumuverho hälveni. Lovely Martha oli ensimmäinen vene ulkona, eli meillä oli muihin kalastusveneisiin nähden mukava etumatka.
Kalastus tapahtui ihan perus-lasikuitukangilla, joihin oli kiinnitetty betonimyllyn kokoiset (ja näköiset) hyrräkelat ja varmaan millin vahvuinen monofilisiima. Ei mitään hienostelua välineiden suhteen siis. Siiman päässä oli ehkä sadan gramman lyijypaino ja alkeellinen kahden koukun täkyraksi, johon pujotettiin elävä sardiini. Paino laskettiin pohjaan ja sardiinin annettiin rimpuilla niin kauan kunnes joku petokala; pallas (”halibut”, jonkinlainen kampela siis), bassi tai hai sen nappasi. Pohjaongintaa alkeellisimmillaan.
Pyydykset laskettiin veteen ja homma alkoi toimia melko nopeasti. Allekirjoittanut avasi pelin pienehköllä hiekkahailla (arviolta muutaman kilon) ja parilla halibutilla (painot ehkä kymmenen kilon pintaan), eikä viileä aamu enää haitannut menoa yhtään. Kalat saivat aikaan ihan mukavia vartin väsytystaisteluja ja kuumahan siinä meinasi tulla. Kapteenin tehtävä oli tietysti ohjailla venettä ja haavata kaloja, mutta ilmeisesti tärkeimpänä juttuna oli kuitenkin vittuilla muiden veneiden kapteeneille radiopuhelimella, kännykällä tai ihan vain vetten yli huutamalla. Pieni hiekkahaini olikin kohta valtava valkohai ja pallasta sumppu täynnä heti yhden kalan jälkeen. Kunnon kalajuttuja. Muutenkin, meteli oli välillä melkoisen kovaa, koska ilmeisesti paikalliseen vene-etikettiin kuului jatkuvasti kaikenlainen kiljahtelu ja huutaminen; ”HERE FISHY FISHY FISHY”, ”IT’S A BIG OL’ SHARKY SHARK”, ”JIIHAA”, ”FISH ON THE BOW” ja muuta mukavaa kuultiin ihan jatkuvalla syötöllä. Kieltämättä kyseinen toiminta onnistui luomaan aamu-uniseen seurueeseen ihan mukavasti virtaa ja kun vielä yksi briteistä sai siiman päähän vähän isomman hain, joka hyppi ja poukkoili kaukana veneestä varmaan vartin ennen kuin sai purtua siiman poikki, oli tunnelma varsin nautittava.
Aurinko alkoi paistaa ja ensimmäistä kertaa ”Sunny California” oli nimensä veroinen. Kalaa ei kuitenkaan tullut ihan siihen tahtiin kuin kapteenisto olisi halunnut ja paikkaa vaihdettin jatkuvasti. Mestat olivat ihan rehellisesti urbaanissa ympäristössä; San Francisco Baylla ja taustalla häämötti koko ajan suurkaupungin silhuetti. Oli kyllä melko absurdia olla esimerkiksi ihan Golden Gaten alla kalassa.
Se oikea apaja löytyi myös aivan turistikohteen läheisyydestä; Alcatrazin viereen saavuttaessa alkoivat syöttisardiinit saada kyytiä ja kaikkialla veneessä kuhina käydä. Välillä oli kolmekin kalaa tulossa ylös samanaikaisesti ja meininki oli erittäin aktiivista. Muitakin venekuntia tietysti kertyi paikalle ja käynnissä oli varsinainen kilpailu. Loistokkaan kalastuspäivän kliimaksi koettiin kahden suurehkon leopardihain oltua yhtä aikaa kiinni vierekkäisten kalamiesten koukuissa. Parin-kolmenkymmenen minuutin väsytystaisteluita pysähtyivät seuraamaan kaikki ja onnelliset kalamiehet olivat aivan hapoilla kalojen sätkittyä lopulta haavissa. Muutaman tunnin ajan kiskottiin kalaa ihan tosissaan ja oltuamme ehkä kuutisen tuntia vesillä, peli vihellettiin poikki.
Fisuista olisi tottakai saanut lounaan paikallisessa kalaravintolassa jos olisi halunnut, mutta meillä ei ollut fiiliksiä jäädä enää tunnelmoimaan omalla saaliilla. Luovutimme suosiolla kalat kapteenille, joka kertoi myyvänsä ne läheiseen ravintolaan ja hyppäsimme yltäpäältä suomuissa ja varsin kalanhajuisina cable cariin. Pienehköjen päiväunien jälkeen loppuilta käytettiin vielä tuliaisostoksia tehden ja mahdotonta, eli tavaroiden pakkaamista suorittaen. En ole varmaan ikinä käyttänyt niin paljon energiaa rinkan täyttämiseen! Jollain taikatempulla suurin osa kamoista saatiinkin rinkkoihin ja laukkuihin sisään, eikä mitään lisäpakaaseja tarvinnut hankkia. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Perjantaina ei sitten ollutkaan ohjelmassa mitään muuta kuin hotellista ulos tsekkaaminen ja Bloods-Hummerin palautus Dollarille. Lopullinen autolaskuri pysähtyi siis kuuten eri kiesiin ja alunperin vuokraamallamme Jeep Grand Cherokeella (auto nro. 2) ei loppujen lopuksi ajettu kuin pari sataa mailia. Eiköhän ruljanssista ole pienehkö reklamaation poikanen viritteillä kunhan kotiin päästään.
Tällä hetkellä masennus on valtava; neljän viikon hieno reissu on takana ja edessä ainoastaan aivoja turruttavaan arkeen palaaminen. Koko ajatus saa allekirjoittaneessa tällä hetkellä aikaan puhdasta fyysistä pahoinvointia ja salaa toivoinkin esimerkiksi San Francisco – Lontoo - lennon olevan sen verran myöhässä että olisimme joutuneet jäämään vielä päiväksi Englantiin. Toive ei toteutunut ja parin tunnin päästä iskeydytään Helsinki-Vantaalle. Buu!
Viimeiset huomiot:
- Virgin Atlantic yrittää ilmeisesti yksinään ratkaista työttömyysongelman Jenkeissä; passit tarkastettiin neljään eri otteeseen ennen transit-alueelle pääsyä ja vielä kahdesti lähtöportilla.
- Heahtrowlla on varmaan jonkinlainen spesiaalihätätila päällä, sen verran perusteellisesti käsimatkatavarat tarkistettiin ennen jatkolentoa. Yhden jenkkimmamman laukkua läpivalaistiin ainakin kymmenen minuuttia koko muun matkustajajoukon jonottaessa siihen ainoaan turvatarkastuspisteeseen joka oli auki. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen turvatarkastaja uskalsi vihdoin kysyä voisiko laukun sisältöä väijyä tarkemmin. Epäilysten kohde oli varmaan joku terroristien suosima vesipullo. ei muuten oltu ainoat joiden hermot olivat melko kireällä...
Ei muuta. Loppu.
-Tomppa
Torstaiaamuna herättiin siis Jussin kanssa virkeinä viideltä aamulla ja lähdettiin kalaan. Meidän lisäksemme liikkeellä oli ainoastaan baarista kotiinpäin hoipertelevia yön yksinäisiä, sekä periamerikkalaisia supersuorittajia aamulenkeillään. Kyseiset kaverithan ovat niitä mallikansalaisia, jotka heräävät joka aamu neljältä, huitaisevat tunnin lenkin, syövät jonkun kuivakan myslipatukan aamiaiseksi, suuntaavat 14:ksi tunniksi duuniin johonkin investointipankkiin, ajavat Chryslerillä jollain nimettömällä esikaupunkialueella sijaitsevaan omakotitaloon perheensä luokse ja loppujen lopuksi kuolevat jonkinlaiseen aivoinfarktiin tai tekevät burnoutin jälkeisen itsemurhan vähän yli 30-vuotiaana. Amerikkalainen unelma elää ja voi hyvin siis. Yhdellä aamuviideltä lenkkeilleellä oli jopa jalka kipsissä ja matkaa tehtiin kainalosauvoilla konkaten. Pakko oli kuitenkin lähteä lenkille, voi jumalauta!
Vanha sanonta ”kolmen tunnin unien jälkeen sitä on kuin uusi mies” ei edelleenkään pitänyt paikkaansa ja laiturille vaelsikin kaksi varsin lobotomista ameebaa valmiina lähtemään kalaan. Ylienerginen neljännen polven kalastusvenekapteenimme Mike viritteli jo deck-handina toimineen Georgen kanssa botskia lähtökuntoon ja virveleitä kokoon. Lovely Martha-veneeseen olisi mahtunut ehkä kolmisenkymmentä kalamiestä, mutta tällä kertaa ulos oli lähdössä vain yhdeksän; me, kolme brittikundia, kolmihenkinen jenkkiperhe, sekä yksinäinen cajun-setä Louisianasta, jonka kanssa ehkä eniten tulikin juteltua. Siis sen verran mitä nyt kundin varsin eksoottisesta suistoenglannista selvää sai.
Aamu oli melkoisen kolea ja rotsi ja villapaita tulivat kyllä tarpeeseen. San Francisco Baylla leijaili läpitunkematon sumuverho, eikä edes Alcatrazia juurikaan näkynyt. Mike ja George tunsivat toki kaikki muut kipparit ja satamatyöntekijät, joita nyt laiturialueella ja veneissä vain sattui olemaan ja iloiset huomenentoivotukset kaikuivat aavemaisen sumun seassa kun köysien irrottua hiljalleen purjehdimme irti laiturista ja kohti merta.
Kippari oli varmaan ennenkin ollut kalassa näillä vesillä, nimittäin sillä kellonlyömällä kun seilasimme ulos satamasta aurinko nousi ja sumuverho hälveni. Lovely Martha oli ensimmäinen vene ulkona, eli meillä oli muihin kalastusveneisiin nähden mukava etumatka.
Kalastus tapahtui ihan perus-lasikuitukangilla, joihin oli kiinnitetty betonimyllyn kokoiset (ja näköiset) hyrräkelat ja varmaan millin vahvuinen monofilisiima. Ei mitään hienostelua välineiden suhteen siis. Siiman päässä oli ehkä sadan gramman lyijypaino ja alkeellinen kahden koukun täkyraksi, johon pujotettiin elävä sardiini. Paino laskettiin pohjaan ja sardiinin annettiin rimpuilla niin kauan kunnes joku petokala; pallas (”halibut”, jonkinlainen kampela siis), bassi tai hai sen nappasi. Pohjaongintaa alkeellisimmillaan.
Pyydykset laskettiin veteen ja homma alkoi toimia melko nopeasti. Allekirjoittanut avasi pelin pienehköllä hiekkahailla (arviolta muutaman kilon) ja parilla halibutilla (painot ehkä kymmenen kilon pintaan), eikä viileä aamu enää haitannut menoa yhtään. Kalat saivat aikaan ihan mukavia vartin väsytystaisteluja ja kuumahan siinä meinasi tulla. Kapteenin tehtävä oli tietysti ohjailla venettä ja haavata kaloja, mutta ilmeisesti tärkeimpänä juttuna oli kuitenkin vittuilla muiden veneiden kapteeneille radiopuhelimella, kännykällä tai ihan vain vetten yli huutamalla. Pieni hiekkahaini olikin kohta valtava valkohai ja pallasta sumppu täynnä heti yhden kalan jälkeen. Kunnon kalajuttuja. Muutenkin, meteli oli välillä melkoisen kovaa, koska ilmeisesti paikalliseen vene-etikettiin kuului jatkuvasti kaikenlainen kiljahtelu ja huutaminen; ”HERE FISHY FISHY FISHY”, ”IT’S A BIG OL’ SHARKY SHARK”, ”JIIHAA”, ”FISH ON THE BOW” ja muuta mukavaa kuultiin ihan jatkuvalla syötöllä. Kieltämättä kyseinen toiminta onnistui luomaan aamu-uniseen seurueeseen ihan mukavasti virtaa ja kun vielä yksi briteistä sai siiman päähän vähän isomman hain, joka hyppi ja poukkoili kaukana veneestä varmaan vartin ennen kuin sai purtua siiman poikki, oli tunnelma varsin nautittava.
Aurinko alkoi paistaa ja ensimmäistä kertaa ”Sunny California” oli nimensä veroinen. Kalaa ei kuitenkaan tullut ihan siihen tahtiin kuin kapteenisto olisi halunnut ja paikkaa vaihdettin jatkuvasti. Mestat olivat ihan rehellisesti urbaanissa ympäristössä; San Francisco Baylla ja taustalla häämötti koko ajan suurkaupungin silhuetti. Oli kyllä melko absurdia olla esimerkiksi ihan Golden Gaten alla kalassa.
Se oikea apaja löytyi myös aivan turistikohteen läheisyydestä; Alcatrazin viereen saavuttaessa alkoivat syöttisardiinit saada kyytiä ja kaikkialla veneessä kuhina käydä. Välillä oli kolmekin kalaa tulossa ylös samanaikaisesti ja meininki oli erittäin aktiivista. Muitakin venekuntia tietysti kertyi paikalle ja käynnissä oli varsinainen kilpailu. Loistokkaan kalastuspäivän kliimaksi koettiin kahden suurehkon leopardihain oltua yhtä aikaa kiinni vierekkäisten kalamiesten koukuissa. Parin-kolmenkymmenen minuutin väsytystaisteluita pysähtyivät seuraamaan kaikki ja onnelliset kalamiehet olivat aivan hapoilla kalojen sätkittyä lopulta haavissa. Muutaman tunnin ajan kiskottiin kalaa ihan tosissaan ja oltuamme ehkä kuutisen tuntia vesillä, peli vihellettiin poikki.
Fisuista olisi tottakai saanut lounaan paikallisessa kalaravintolassa jos olisi halunnut, mutta meillä ei ollut fiiliksiä jäädä enää tunnelmoimaan omalla saaliilla. Luovutimme suosiolla kalat kapteenille, joka kertoi myyvänsä ne läheiseen ravintolaan ja hyppäsimme yltäpäältä suomuissa ja varsin kalanhajuisina cable cariin. Pienehköjen päiväunien jälkeen loppuilta käytettiin vielä tuliaisostoksia tehden ja mahdotonta, eli tavaroiden pakkaamista suorittaen. En ole varmaan ikinä käyttänyt niin paljon energiaa rinkan täyttämiseen! Jollain taikatempulla suurin osa kamoista saatiinkin rinkkoihin ja laukkuihin sisään, eikä mitään lisäpakaaseja tarvinnut hankkia. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Perjantaina ei sitten ollutkaan ohjelmassa mitään muuta kuin hotellista ulos tsekkaaminen ja Bloods-Hummerin palautus Dollarille. Lopullinen autolaskuri pysähtyi siis kuuten eri kiesiin ja alunperin vuokraamallamme Jeep Grand Cherokeella (auto nro. 2) ei loppujen lopuksi ajettu kuin pari sataa mailia. Eiköhän ruljanssista ole pienehkö reklamaation poikanen viritteillä kunhan kotiin päästään.
Tällä hetkellä masennus on valtava; neljän viikon hieno reissu on takana ja edessä ainoastaan aivoja turruttavaan arkeen palaaminen. Koko ajatus saa allekirjoittaneessa tällä hetkellä aikaan puhdasta fyysistä pahoinvointia ja salaa toivoinkin esimerkiksi San Francisco – Lontoo - lennon olevan sen verran myöhässä että olisimme joutuneet jäämään vielä päiväksi Englantiin. Toive ei toteutunut ja parin tunnin päästä iskeydytään Helsinki-Vantaalle. Buu!
Viimeiset huomiot:
- Virgin Atlantic yrittää ilmeisesti yksinään ratkaista työttömyysongelman Jenkeissä; passit tarkastettiin neljään eri otteeseen ennen transit-alueelle pääsyä ja vielä kahdesti lähtöportilla.
- Heahtrowlla on varmaan jonkinlainen spesiaalihätätila päällä, sen verran perusteellisesti käsimatkatavarat tarkistettiin ennen jatkolentoa. Yhden jenkkimmamman laukkua läpivalaistiin ainakin kymmenen minuuttia koko muun matkustajajoukon jonottaessa siihen ainoaan turvatarkastuspisteeseen joka oli auki. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen turvatarkastaja uskalsi vihdoin kysyä voisiko laukun sisältöä väijyä tarkemmin. Epäilysten kohde oli varmaan joku terroristien suosima vesipullo. ei muuten oltu ainoat joiden hermot olivat melko kireällä...
Ei muuta. Loppu.
-Tomppa
torstai 27. elokuuta 2009
27.8. Listausta vol.2
Viimeisiä postauksia viedään ja ajateltiin tehdä pientä yhteenvetoa siitä mitä ollaan nähty ja tehty. Tässä siis kaikkien mielipiteitä suosikkikohteista ja muista:
PARAS PIKARUOKAPAIKKA
Jussi: Taco Bell
Tomppa: Carl’s Jr., home of the six dollar burger!
Inni: Carl’s Jr., jossa söin kerran eniten.
SUOSIKKIKAUPPA
Jussi: Converse
Tomppa: Kaikki outletit
Inni: Urban Outfitters
SUOSIKKIMYYJÄ
Jussi: Se yks iso ruskeesilmänen brunette.
Tomppa: Cowboy (Jiihaa, come on in son!)
Inni: Hello, my name is wholesale, how can I help you?
SUOSIKKIMAINOS
Jussi: Taco Bell – Think outside the bun.
Tomppa: Carl’s Jr: Jingle. Double the beef, laalaalaa...
Inni: Kaikki identiteettivarkaudenestokerhon videot.
PARAS HUOLTOASEMA
Jussi: Love’s
Tomppa: Se missä oli cowboy.
Inni: Love’s oli söpö. Jos niin voi sanoa huoltoasemasta.
PARAS KÄSIENKUIVAIN
Jussi: Mitsubishi, the Dyson fake!
Tomppa: Dyson!
Inni: Dyson! Ja kakkosena käsinahkaa heilutteleva Xcelerator.
TOP 3 PAIKAT
Jussi: Las Vegas, Grand Canyon, SF Bay Fishing.
Tomppa: San Francisco, Nola French Quarter, Grand Canyon. Ja omalla tavallaan Arizonan aavikko.
Inni: Grand Canyon, MGM:n uima-altaat, San Francisco.
SUOSIKKIAUTO MATKAN AJALTA
Jussi: Komentaja.
Tomppa: Explorer. Ja kunniamaininta kaikille sadalle miljoonalle Ford 150:lle.
Inni: Punainen Foordi.
HAUSKIN ELÄINHAVAINTO
Jussi: Grand Canyonin härkä joka yritti väkisin Hummerin alle.
Tomppa: Leopardihait.
Inni: Key Westin villikukot.
SUOSIKKIMOTELLI
Jussi: Days Inn.
Tomppa: Classic Inn. Se ainoa havaittu jonka ohi ajettiin liian kovaa.
Inni: Se missä oli jännä vohvelirauta. Taisi olla Teksasissa.
PARAS OSTOS
Jussi: Best bargain oli valkoiset Converse (Red) –kengät, $10,97.
Tomppa: Kaikki. Erityismaininta Gapin raidallisille aleboksereille.
Inni: Mustat farkut.
SUOSIKKIKASINO
Jussi: MGM Grand (tai ehkä sittenkin se Hooters...)
Tomppa: MGM Grand, mahtava hevospeli!
Inni: Flamingo, ei remonttia sitten 80-luvun!
PARAS REALITYSHOW
Jussi: Blind Date
Tomppa: Extreme Dating
Inni: Nanny 911 ja Househusbands of Hollywood
(Kaikki tietenkin Fox Realitylta)
PARHAAT BILEET
Jussi: Vegas, Studio 54.
Tomppa: Minä ja mekaaninen härkää 4-ever (Bourbon Street). Hyvänä kakkosena ”splashing drunk”.
Inni: Bette Midler –hyttibileet Vegasissa.
PARAS DRINKKI
Jussi: Kahden litran mansikkajäädaiquiri a la Miami Beach.
Tomppa: Kaikki mikä tuli Sophisticated Cooling Machine:sta. Sekä Vitali.
Inni: Hand Grenade New Orleansissa. Ja tietty kaikki kasinon ilmaiset juomat.
PARAS KARKKI
Jussi: Starburstit.
Tomppa: Santa Barbaran double salty liqorice, melkein kuin salmiakkia.
Inni: Salt water taffy, mitä se on?
Lisäksi käytiin eilen aamulla aamiaisella kunnon 50-luvun dinerissä ja soitetiin pöydän omasta jukeboxista mahtibiisit, jotka olivat: Roy Orbisonin Only the Lonely (Innin valinta), Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feeling (Tomppa) ja Temptationsin Papa Was a Rolling Stone (Jussi). Hyvä meisinki.
-Inni.
PARAS PIKARUOKAPAIKKA
Jussi: Taco Bell
Tomppa: Carl’s Jr., home of the six dollar burger!
Inni: Carl’s Jr., jossa söin kerran eniten.
SUOSIKKIKAUPPA
Jussi: Converse
Tomppa: Kaikki outletit
Inni: Urban Outfitters
SUOSIKKIMYYJÄ
Jussi: Se yks iso ruskeesilmänen brunette.
Tomppa: Cowboy (Jiihaa, come on in son!)
Inni: Hello, my name is wholesale, how can I help you?
SUOSIKKIMAINOS
Jussi: Taco Bell – Think outside the bun.
Tomppa: Carl’s Jr: Jingle. Double the beef, laalaalaa...
Inni: Kaikki identiteettivarkaudenestokerhon videot.
PARAS HUOLTOASEMA
Jussi: Love’s
Tomppa: Se missä oli cowboy.
Inni: Love’s oli söpö. Jos niin voi sanoa huoltoasemasta.
PARAS KÄSIENKUIVAIN
Jussi: Mitsubishi, the Dyson fake!
Tomppa: Dyson!
Inni: Dyson! Ja kakkosena käsinahkaa heilutteleva Xcelerator.
TOP 3 PAIKAT
Jussi: Las Vegas, Grand Canyon, SF Bay Fishing.
Tomppa: San Francisco, Nola French Quarter, Grand Canyon. Ja omalla tavallaan Arizonan aavikko.
Inni: Grand Canyon, MGM:n uima-altaat, San Francisco.
SUOSIKKIAUTO MATKAN AJALTA
Jussi: Komentaja.
Tomppa: Explorer. Ja kunniamaininta kaikille sadalle miljoonalle Ford 150:lle.
Inni: Punainen Foordi.
HAUSKIN ELÄINHAVAINTO
Jussi: Grand Canyonin härkä joka yritti väkisin Hummerin alle.
Tomppa: Leopardihait.
Inni: Key Westin villikukot.
SUOSIKKIMOTELLI
Jussi: Days Inn.
Tomppa: Classic Inn. Se ainoa havaittu jonka ohi ajettiin liian kovaa.
Inni: Se missä oli jännä vohvelirauta. Taisi olla Teksasissa.
PARAS OSTOS
Jussi: Best bargain oli valkoiset Converse (Red) –kengät, $10,97.
Tomppa: Kaikki. Erityismaininta Gapin raidallisille aleboksereille.
Inni: Mustat farkut.
SUOSIKKIKASINO
Jussi: MGM Grand (tai ehkä sittenkin se Hooters...)
Tomppa: MGM Grand, mahtava hevospeli!
Inni: Flamingo, ei remonttia sitten 80-luvun!
PARAS REALITYSHOW
Jussi: Blind Date
Tomppa: Extreme Dating
Inni: Nanny 911 ja Househusbands of Hollywood
(Kaikki tietenkin Fox Realitylta)
PARHAAT BILEET
Jussi: Vegas, Studio 54.
Tomppa: Minä ja mekaaninen härkää 4-ever (Bourbon Street). Hyvänä kakkosena ”splashing drunk”.
Inni: Bette Midler –hyttibileet Vegasissa.
PARAS DRINKKI
Jussi: Kahden litran mansikkajäädaiquiri a la Miami Beach.
Tomppa: Kaikki mikä tuli Sophisticated Cooling Machine:sta. Sekä Vitali.
Inni: Hand Grenade New Orleansissa. Ja tietty kaikki kasinon ilmaiset juomat.
PARAS KARKKI
Jussi: Starburstit.
Tomppa: Santa Barbaran double salty liqorice, melkein kuin salmiakkia.
Inni: Salt water taffy, mitä se on?
Lisäksi käytiin eilen aamulla aamiaisella kunnon 50-luvun dinerissä ja soitetiin pöydän omasta jukeboxista mahtibiisit, jotka olivat: Roy Orbisonin Only the Lonely (Innin valinta), Righteous Brothersin You’ve Lost That Loving Feeling (Tomppa) ja Temptationsin Papa Was a Rolling Stone (Jussi). Hyvä meisinki.
-Inni.
27.8. I left my heart in San Francisco...
Toi otsikko nyt oli niin arvattavissa, mutta antaa mennä. San Francisco on siis tosi kiva kaupunki, ja porukkakin on ihan erilaista kun mihin muualla on törmätty, tyylikkäämpää ja jotenkin eurooppalaisempaa, niinkuin koko kaupunkikin. Niin se vaan on että lähes kaikki eurooppalainen tuntuu jotenkin tyylikkäämmältä. Esimerkiksi kaikki viileimmät kaupat myy ruotsalaisia farkkumerkkejä (pillejä, tietty). Lisäksi täällä liikkuvat ”the cool asian kids”, ultratrendikkäät nuoret aasialaiset. Osa porukasta varmasti turisteja, mutta en usko että kaikki kuitenkaan. Siinäpä pakollinen tyyliosuus.
Tulin juuri takaisin hotellille viimeiseltä ostosiskulta, piti vielä kerran kiertää lähikorttelien kaupat kerran läpi. Jos siellä olis jotain uutta jostain syystä. No ei tietenkään ollut, mutta muutama järkiostos tarttui vielä mukaan. Nyt kun saisi vielä kaiken tungettua rinkkaan. Huomiselle lennolle pitää lisäksi todennäköisesti topata niin paljon päälle että tuskanhiki kamoja raahatessa on taattu.
Kunhan Tomppa ja Jussi palaavat kalareissultaan olisi tarkoitus vielä vähän pyöriä kaupungilla, pakata (jaiks) ja lähteä vielä vikan illan kunniaksi hieman humpalle.
Nyt saapui iloinen kalatiimi , seuraavana ohjelmassa lounas. Kuitti.
-Inni.
Tulin juuri takaisin hotellille viimeiseltä ostosiskulta, piti vielä kerran kiertää lähikorttelien kaupat kerran läpi. Jos siellä olis jotain uutta jostain syystä. No ei tietenkään ollut, mutta muutama järkiostos tarttui vielä mukaan. Nyt kun saisi vielä kaiken tungettua rinkkaan. Huomiselle lennolle pitää lisäksi todennäköisesti topata niin paljon päälle että tuskanhiki kamoja raahatessa on taattu.
Kunhan Tomppa ja Jussi palaavat kalareissultaan olisi tarkoitus vielä vähän pyöriä kaupungilla, pakata (jaiks) ja lähteä vielä vikan illan kunniaksi hieman humpalle.
Nyt saapui iloinen kalatiimi , seuraavana ohjelmassa lounas. Kuitti.
-Inni.
keskiviikko 26. elokuuta 2009
26.8. If you’re going to San Francisco, be sure to wear some flowers in your hair...
Bloods-Hummeri on toiminut mukavasti ja matka on edellisten postausten jälkeen jatkunut jo San Franciscoon. Tässä siis lyhyttä kertausta toimistamme Buelltonissa Hummeriin kohdistuneen viharikoksen ja sitä seuranneen autonvaihtoruljanssin jälkeen.
Dollarin kundi toi siis vanhan Hummerin tilalle uuden ja pääsimme kuin pääsimmekin Peasoup Andersenin tanskalaiskylästä eteenpäin. Uuden junttivankkurin keula käännettiin kohti leffoista tuttua Kalifornia-1 rantatietä ja hartaana toivomuksena oli nähdä huikeita maisemia ja ehkäpä vähän eläinkuntaakin. Auton odottelussa oli tosin mennyt jo sen verran aikaa, että aurinko alkoi laskea ja koska pimeänäkökiikarit eivät kuulu tämän reissun perusvarustukseen, ei tielle haluttu lähteä väkisin puskemaan. Yöksi jäätiinkin Morro Bayn mukavan idylliseen rantakylään. Aika uneliaaltahan siellä vaikutti; lokit ja muut merilinnut kirkuivat ja sadat turskantuoksuiset kalastusalukset reunustivat rantaviivaa. Käytöstä poistetun hiilivoimalaitoksen piippujen varjossa oli kyllä ihan siistejäkin mestoja; käytiin kiipeilemässä auringonlaskussa The Morro Rockin kallioilla ja nähtiinpä tuhansien merilintujen siipien välistä muutama hyljekin meressä.
Sunnuntaiaamuna iskettiin sitten heti törkeän siisteillä rantakallioilla kiemurtelevalle Kalifornia Ykköselle. Maisemat olivat sen verran hienoja, että olisi tehnyt mieli pysähdellä about sadan metrin välein tuijottelemaan merta, kallioita, rannalla makailevia hylkeitä ja ihan vaan luonnonkauneutta. Koettiin vähän samantyyppisiä wow-elämyksiä kuin Grand Canyonilla. Jos nyt joku tie voi sinällään olla ”siisti”, niin tämä tie oli. Ettei meno vain olisi ollut liian mukavaa, pilattiin tottakai loistokas tunnelma riitelemällä jostain naurettavista pikkuseikoista. Noh, niistäkin päästiin yli ja matka jatkui kohti San Franciscoa, josta oli varattu huone reissun viimeiseksi neljäksi yöksi.
Friscoon saavuttiin jo ihan valoisissa tunnelmissa ja hotellikin löydettiin Downtownista ilman sen kummempia vaikeuksia. Hotel Union Square osoittautui ihan cooliksi mestaksi ja mikä parasta, parin korttelin säteeltä löytyivät mm. Urban Outfitters, Ben Sherman, Apple Store, Abercrombie & Fitch ja oikeastaan kaikki kaupat missä nyt toiselta rannikolta asti ajanut Pohjois-Eurooppalainen turisti voi kuvitella haluavansa henkilökohtaisen konkurssinsa viimeistellä.
Kaupungista tuli välittömästi jotenkin mukavan lämminhenkinen fiilis verrattuna esimerkiksi LA:iin tai vaikka Dallasiin, joiden ”keskustat” olivat lähinnä moottoriteiden risteyskohtia. Kuten televisiosta olemme oppineet, Frisco on rakennettu valtavan jyrkille mäille ja kaupunkikuvaa leimaavat ikivanhat ja mahtavan kotikutoisen oloiset raitiovaunut, jotka kolistelevat mäkiä iloisesti kellojaan kilkutellen. Kaikkialla oli jengiä kävelemässä ja arvasimmekin heti, että nyt ollaan taas tultu oikeasti todella siistiin kaupunkiin.
Päivä viimeisteltiin kävelemällä San Franciscon Chinatowniin vetämään kinkkimättöä ja vielä pubiinkin nauttimaan muutamia tarkoin valittuja oluita ja kuuntelemaan jonkinlaisen trubadurixin jollotuksia. Simon and Garfunkelilta, Bob Dylanilta ja muilta ameriikansankareilta kuultiin varmaan puolet tuotannosta, mikä ei tietenkään meitä haitannut. Baarit olivat yllättävän täynnä maanantai-iltana ja hyvin nopeasti selvisi, että turistejahan kaikki olivat. Turisteja tai vaihto-oppilaita, kuten nyt tietysti arki-illan juomingeissa odottaa saattaakin. Bongasimme ainakin spagettijengiä, ranskiksia, spanskeja ja gynttereitä. Mukavaa oli melkein aamun pikkutunneille asti.
Tiistai avattiin tietysti väijymällä välittömästi lähialueiden kauppojen tarjonta, jonka jälkeen suunnattiin kohti rantakatua ja sen elämää viliseviä laitureita. Rannalle tietysti matkattiin sillä ainoalla oikealla kulkuneuvolla; cable-carilla. Harmiksemme ei päästy roikkumaan vaunun ulkopuolisille astinlaudoille vaan jouduttiin tylsästi sporan sisään istumaan. Onneksi sekin epäkohta saatiin takaisintulomatkalla korjattua.
”Sunny Californian” sää oli kyllä suuri pettymys; kaupungilla ja varsinkin rannalla oli ihan kotoisa, reippaasti alle 20 Celciuksen lämpötila, jonka jäätävä merituuli mukavasti vielä kruunasi. Koko matkan ajan rinkan pohjalla vittumaisesti ilkkuneet villatakit, farkut ja jopa ihan oikeat rotsit tulivat siis vihdoinkin tarpeeseen.
Kuten meille oli luvattu, laiturit tosiaan olivat täynnä elämää; jos jonkinnäköistä kauppaa ja kuppilaa oli vaikka muille jakaa ja katusoittajia ja muita esiintyjiä joka nurkalla. San Francisco Baylla, sumun seassa siinsi ylhäisessä yksinäisyydessään Alcatrazin vankila. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin laiturilla 39 asustelevat n. tuhat hyljettä! Ko. laituri on siis kokonaan rauhoitettu valtavankokoisten hylkeiden temmellyskentäksi. Näky oli taas kerran sanoin kuvaamaton. Samoin kuin tuhannesta hylkeestä lähtevä meteli. Että”uik-uik-uik” vaan sullekin! Kyseessä oli kyllä yksi oudoimmista turistinähtävyyksistä joihin ollaan tällä reissulla törmätty. Viihdyttävää oli.
Päivän miinuspuolelle on kirjattava odotetun Alcatraz-reissun peruuntuminen; ei oltu edes voitu kuvitella, että retki olisi varattava reilusti etukäteen. Seuraavat vapaat paikat vankilaan tutustumiseen olisivat vasta viikonloppuna ja silloinhan meidän pitäisi olla jo lähtöruudussa; Helsingissä. ”Vapaudut vankilasta”-kortti olikin siis tällä kertaa huono juttu.
Eilinenkin ilta viimeisteltiin pubissa istuskelulla. Tällä kertaa suunnattiin downtownissa sijainneeseen lounge-tyyppiseen Swig-baariin, jossa nähtiinkin sitten esimerkiksi tyylikkäitä ihmisiä enemmän kuin koko matkalla tähän mennessä. Porukka erosi siis todella paljon aikaisempien baarireissujen asiakaskunnasta. Periamerikkalainen pukeutuminenhan lähtee aina niistä juoksulenkkareista ja valkoisista tennissukista ja päätyy leveälahkeisten ja liian lyhyiden sinisten farkkujen jälkeen huppariin ja lippalakkiin. Juoksulenkkarijengiä ei päästetty tällä kertaa edes sisään.
Tänään käytiin sitten tietysti väijymässä Golden Gaten komeaa riippusiltaa ja Russian Hillin jyrkkiä serpentiiniteitä ja pyörittiin Haight Ashburyn hippialueella, jossa vilinää riitti. Meno oli oikeastaan aika samanlaista kuin Lontoon Camdenissa ja mehän viihdyttiin tietysti loistavasti katusoittajien ja second hand-kauppojen pyhässä ristisiitoksessa. San Francisco on kyllä osoittautunut erittäin siistiksi kaupungiksi ja olen aivan varma, että tänne tulee palattua vielä useaan otteeseen takaisin. Aivan mahtava paikka!
Huomenna on sitten edessä vähän totuttua aikaisempi herätys; Captain Miken Bass Tub-vene starttaa klo kuusi aamulla bassin- ja hainkalastusretkelle ja meillä on Jussin kanssa vankkana tarkoituksena olla mukana menossa. Mehän ollaan koko matkan ajan koitettu järjestää fisureissua, mutta vaihtuvista syistä pyrkimykset ovat aina jääneet puolivillaisen yrityksen tasolle. Huomenna päästään sitten vihdoin katsastamaan minkälaista fisustusta täälläpäin maailmaa harrastetaan. Kunhan vain ensin jaksetaan herätä viiden tunnin päästä. Katsotaa miten äijien käy. Raporttia seuraa perästä...
Huomioita:
- Fox Reality-kanava ja erityisesti Blind Date-ohjelma on ehkä parasta huonoa telkkaria miesmuistiin.
- San Franciscossa on nähty toinen toistaan kummallisempia kerjäläisiä ja kadun asukkeja. Kontrasti on melko suuri esim. Saks Fith Avenuen asiakaskunnan ja hotellin vieressä päivystävän Avannepussi-tädin välillä.
- Matkan aikana on kuollut useita Kennedy-klaanin jäseniä. Nyt meni Ted.
- Ei osata edelleenkään nukkua täkäläisissä lakana-peitto-viritelmissä. ”I’m scared”!
- Mahdolliset julkkisbongaukset: Shia Lebouf, Dustin Hoffmann ja joku latino.
- Hulahula-mimmi vihdoinkin löydetty ja ostettu. Samoin Yoda. Ei Elvistä.
-Tomppa
Dollarin kundi toi siis vanhan Hummerin tilalle uuden ja pääsimme kuin pääsimmekin Peasoup Andersenin tanskalaiskylästä eteenpäin. Uuden junttivankkurin keula käännettiin kohti leffoista tuttua Kalifornia-1 rantatietä ja hartaana toivomuksena oli nähdä huikeita maisemia ja ehkäpä vähän eläinkuntaakin. Auton odottelussa oli tosin mennyt jo sen verran aikaa, että aurinko alkoi laskea ja koska pimeänäkökiikarit eivät kuulu tämän reissun perusvarustukseen, ei tielle haluttu lähteä väkisin puskemaan. Yöksi jäätiinkin Morro Bayn mukavan idylliseen rantakylään. Aika uneliaaltahan siellä vaikutti; lokit ja muut merilinnut kirkuivat ja sadat turskantuoksuiset kalastusalukset reunustivat rantaviivaa. Käytöstä poistetun hiilivoimalaitoksen piippujen varjossa oli kyllä ihan siistejäkin mestoja; käytiin kiipeilemässä auringonlaskussa The Morro Rockin kallioilla ja nähtiinpä tuhansien merilintujen siipien välistä muutama hyljekin meressä.
Sunnuntaiaamuna iskettiin sitten heti törkeän siisteillä rantakallioilla kiemurtelevalle Kalifornia Ykköselle. Maisemat olivat sen verran hienoja, että olisi tehnyt mieli pysähdellä about sadan metrin välein tuijottelemaan merta, kallioita, rannalla makailevia hylkeitä ja ihan vaan luonnonkauneutta. Koettiin vähän samantyyppisiä wow-elämyksiä kuin Grand Canyonilla. Jos nyt joku tie voi sinällään olla ”siisti”, niin tämä tie oli. Ettei meno vain olisi ollut liian mukavaa, pilattiin tottakai loistokas tunnelma riitelemällä jostain naurettavista pikkuseikoista. Noh, niistäkin päästiin yli ja matka jatkui kohti San Franciscoa, josta oli varattu huone reissun viimeiseksi neljäksi yöksi.
Friscoon saavuttiin jo ihan valoisissa tunnelmissa ja hotellikin löydettiin Downtownista ilman sen kummempia vaikeuksia. Hotel Union Square osoittautui ihan cooliksi mestaksi ja mikä parasta, parin korttelin säteeltä löytyivät mm. Urban Outfitters, Ben Sherman, Apple Store, Abercrombie & Fitch ja oikeastaan kaikki kaupat missä nyt toiselta rannikolta asti ajanut Pohjois-Eurooppalainen turisti voi kuvitella haluavansa henkilökohtaisen konkurssinsa viimeistellä.
Kaupungista tuli välittömästi jotenkin mukavan lämminhenkinen fiilis verrattuna esimerkiksi LA:iin tai vaikka Dallasiin, joiden ”keskustat” olivat lähinnä moottoriteiden risteyskohtia. Kuten televisiosta olemme oppineet, Frisco on rakennettu valtavan jyrkille mäille ja kaupunkikuvaa leimaavat ikivanhat ja mahtavan kotikutoisen oloiset raitiovaunut, jotka kolistelevat mäkiä iloisesti kellojaan kilkutellen. Kaikkialla oli jengiä kävelemässä ja arvasimmekin heti, että nyt ollaan taas tultu oikeasti todella siistiin kaupunkiin.
Päivä viimeisteltiin kävelemällä San Franciscon Chinatowniin vetämään kinkkimättöä ja vielä pubiinkin nauttimaan muutamia tarkoin valittuja oluita ja kuuntelemaan jonkinlaisen trubadurixin jollotuksia. Simon and Garfunkelilta, Bob Dylanilta ja muilta ameriikansankareilta kuultiin varmaan puolet tuotannosta, mikä ei tietenkään meitä haitannut. Baarit olivat yllättävän täynnä maanantai-iltana ja hyvin nopeasti selvisi, että turistejahan kaikki olivat. Turisteja tai vaihto-oppilaita, kuten nyt tietysti arki-illan juomingeissa odottaa saattaakin. Bongasimme ainakin spagettijengiä, ranskiksia, spanskeja ja gynttereitä. Mukavaa oli melkein aamun pikkutunneille asti.
Tiistai avattiin tietysti väijymällä välittömästi lähialueiden kauppojen tarjonta, jonka jälkeen suunnattiin kohti rantakatua ja sen elämää viliseviä laitureita. Rannalle tietysti matkattiin sillä ainoalla oikealla kulkuneuvolla; cable-carilla. Harmiksemme ei päästy roikkumaan vaunun ulkopuolisille astinlaudoille vaan jouduttiin tylsästi sporan sisään istumaan. Onneksi sekin epäkohta saatiin takaisintulomatkalla korjattua.
”Sunny Californian” sää oli kyllä suuri pettymys; kaupungilla ja varsinkin rannalla oli ihan kotoisa, reippaasti alle 20 Celciuksen lämpötila, jonka jäätävä merituuli mukavasti vielä kruunasi. Koko matkan ajan rinkan pohjalla vittumaisesti ilkkuneet villatakit, farkut ja jopa ihan oikeat rotsit tulivat siis vihdoinkin tarpeeseen.
Kuten meille oli luvattu, laiturit tosiaan olivat täynnä elämää; jos jonkinnäköistä kauppaa ja kuppilaa oli vaikka muille jakaa ja katusoittajia ja muita esiintyjiä joka nurkalla. San Francisco Baylla, sumun seassa siinsi ylhäisessä yksinäisyydessään Alcatrazin vankila. Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin laiturilla 39 asustelevat n. tuhat hyljettä! Ko. laituri on siis kokonaan rauhoitettu valtavankokoisten hylkeiden temmellyskentäksi. Näky oli taas kerran sanoin kuvaamaton. Samoin kuin tuhannesta hylkeestä lähtevä meteli. Että”uik-uik-uik” vaan sullekin! Kyseessä oli kyllä yksi oudoimmista turistinähtävyyksistä joihin ollaan tällä reissulla törmätty. Viihdyttävää oli.
Päivän miinuspuolelle on kirjattava odotetun Alcatraz-reissun peruuntuminen; ei oltu edes voitu kuvitella, että retki olisi varattava reilusti etukäteen. Seuraavat vapaat paikat vankilaan tutustumiseen olisivat vasta viikonloppuna ja silloinhan meidän pitäisi olla jo lähtöruudussa; Helsingissä. ”Vapaudut vankilasta”-kortti olikin siis tällä kertaa huono juttu.
Eilinenkin ilta viimeisteltiin pubissa istuskelulla. Tällä kertaa suunnattiin downtownissa sijainneeseen lounge-tyyppiseen Swig-baariin, jossa nähtiinkin sitten esimerkiksi tyylikkäitä ihmisiä enemmän kuin koko matkalla tähän mennessä. Porukka erosi siis todella paljon aikaisempien baarireissujen asiakaskunnasta. Periamerikkalainen pukeutuminenhan lähtee aina niistä juoksulenkkareista ja valkoisista tennissukista ja päätyy leveälahkeisten ja liian lyhyiden sinisten farkkujen jälkeen huppariin ja lippalakkiin. Juoksulenkkarijengiä ei päästetty tällä kertaa edes sisään.
Tänään käytiin sitten tietysti väijymässä Golden Gaten komeaa riippusiltaa ja Russian Hillin jyrkkiä serpentiiniteitä ja pyörittiin Haight Ashburyn hippialueella, jossa vilinää riitti. Meno oli oikeastaan aika samanlaista kuin Lontoon Camdenissa ja mehän viihdyttiin tietysti loistavasti katusoittajien ja second hand-kauppojen pyhässä ristisiitoksessa. San Francisco on kyllä osoittautunut erittäin siistiksi kaupungiksi ja olen aivan varma, että tänne tulee palattua vielä useaan otteeseen takaisin. Aivan mahtava paikka!
Huomenna on sitten edessä vähän totuttua aikaisempi herätys; Captain Miken Bass Tub-vene starttaa klo kuusi aamulla bassin- ja hainkalastusretkelle ja meillä on Jussin kanssa vankkana tarkoituksena olla mukana menossa. Mehän ollaan koko matkan ajan koitettu järjestää fisureissua, mutta vaihtuvista syistä pyrkimykset ovat aina jääneet puolivillaisen yrityksen tasolle. Huomenna päästään sitten vihdoin katsastamaan minkälaista fisustusta täälläpäin maailmaa harrastetaan. Kunhan vain ensin jaksetaan herätä viiden tunnin päästä. Katsotaa miten äijien käy. Raporttia seuraa perästä...
Huomioita:
- Fox Reality-kanava ja erityisesti Blind Date-ohjelma on ehkä parasta huonoa telkkaria miesmuistiin.
- San Franciscossa on nähty toinen toistaan kummallisempia kerjäläisiä ja kadun asukkeja. Kontrasti on melko suuri esim. Saks Fith Avenuen asiakaskunnan ja hotellin vieressä päivystävän Avannepussi-tädin välillä.
- Matkan aikana on kuollut useita Kennedy-klaanin jäseniä. Nyt meni Ted.
- Ei osata edelleenkään nukkua täkäläisissä lakana-peitto-viritelmissä. ”I’m scared”!
- Mahdolliset julkkisbongaukset: Shia Lebouf, Dustin Hoffmann ja joku latino.
- Hulahula-mimmi vihdoinkin löydetty ja ostettu. Samoin Yoda. Ei Elvistä.
-Tomppa
sunnuntai 23. elokuuta 2009
23.8. Los Angeles
Je. Kuten Inni viimeksi raportoikin, torstaina oltiin siis San Diegon eläintarhassa katsomassa eläinmaailman ihmeitä ja yöksi jäätiin motelliin San Diegoon. Ei siitä siis sen enempää.
Toissapäivänä käytettiin aamu SD:ssa pyykin pesemiseen ja lähdettiin puskemaan kohti Enkelten Kaupunkia. Rantateitä pohjoiseen ajettaessa Los Angelesin läpitunkematon savusumu tervehti meitä about sata mailia ennen kaupungin rajoja. Samoin kuin ruuhka. Näyttikin aivan siltä, että kaikki maailman ihmiset halusivat ajaa Losiin ja inerstatet olivat aivan tukossa. Tuohon viimeiseen sataan mailiin menikin sitten useita tunteja, joka tarkoitti meille hyvää aikaa miettiä minne halusimme oikeasti mennä. Los Angeleshan koostuu paikalliseen tapaan useista eri keskuksista, eikä mitään sen kummempaa ”keskustaa” ole. Itse kaupunki on oikeastaan vain kokoelma ruuhkaisia moottoriteitä, betonia ja auringon pimentävää, ilmassa leijuvaa sumua.
Päätettiin superturisteina iskeä Hollywoodiin katsomaan Chinese Theateria ja Walk of Famea. Koko iltapäivä käytettiinkin sitten katuun tuijotellen ja tähtiä, jalan- ja kädenjälkiä bongaillen. Michael Jacksonin tähdellä kävi sellainen kuhina, ettei paremmasta väliä ja muutenkin porukkaa kulki joka paikassa tuhatmäärin jalkojaan tuijotellen. Bongattiin mm. Paula Abdulin tähti (Straight Up), Donald Trumpin tv-ansioista saatu tähti (you’re fired), Kermitin tähti (it’n not easy being green) ja satoja muita maailmanhistoriallisesti erittäin tärkeitä tähtiä.
Paikalta poistuttaessa ajettiin vielä Sunset Stripia ja tsekattiin ovatko Whisky-a-go-go ja Viper Room oikeasti olemassa. Olivathan ne. Harmi, ettei ollut aikaa kuljeskella eksyneen oloisena kitara kainalossa Stripiä pitkin, eihän sitä ikinä tiedä jos oltaisiin vaikka päästy jäseniksi johonkin bändiin. Ei Nikki Sixxkään osannut aluksi mitään soittaa...
Rodeo Drivelta löytyivät sitten tietysti kaikkien mahdollisten luksusbrändien liikkeet, niinkuin nyt asiaan kuului ja olipa siellä myös Innin oma Los Angeles-nähtävyys; elokuvasta Pretty Woman tuttu Regent Beverly Wilshire-hotelli. Elämä oli edelleen elokuvan kaltaista...
Näitä nähtävyyksiä enempää aikaa ei kuitenkaan turisteiluun ollut, koska olimme päättäneet käyttää illan todelliseen aitoamerikkalaiseen kokemukseen; baseball-matsiin LA Dodgersin ja Chicago Cubsin välillä. Dodger Stadiumille oli menossa pari muutakin ihmistä ja aikaa kului taas rutkasti moottoriteillä jonotteluun. Itse stadion on rakennettu melko lähelle Downtownia, suurelle mäelle ja jo parkkipaikkojen koosta huomaa, että paikalle ei todellakaan tulla millään julkisella kulkuneuvolla. Tuli taas mieleen useasti aiemminkin miettimäni stadionrakentamiseen liittyvä kysymys; eikö Suomessakin olisi helpompaa ja halvempaa rakentaa stadikat kaivamalla ne maahan, kuin rakentamalla ne nousemaan maan tasosta ylöspäin? Ainakin kaikenlainen meteli pysyy paremmin stadionin sisällä jos ympäröivä maa tarjoaa pientä kaikupohjaa. Kuka helvetti esimerkiksi sen Finnair Stadiumin tuulitunnelin oikein suunnitteli...
Lippujen hinnat olivat positiivinen yllätys; halvimmat maksoivat 11 taalaa ja kalleimmat sitten jotain paljon enemmän. Meitähän ei niinkään mielettömän hyvät istumapaikat kiinnostaneet, vaan tyydyimme halvimpiin tarjolla oleviin, eli 19 taalan tiketteihin. Kävimme toki vielä fanituotekaupassa katselemassa pelipaitoja ja muuta sälää ja mukaan tarttuikin Dodgers-lippalakki. Varmaan 95%:lla kaikista paikallaolijoista oli jotain sinistä fanituotetta päällään ja kun seurueessamme oli nyt vähän paikallisen seuran värejä, koimme jotenkin olevamme enemmän oikeutettuja istumaan katsomossa ja sulautuvamme asiantuntevaan baseball-yleisöön paremmin.
Kansallislaulu ja amerikkalaishenkiset show-pläjäykset merkitsivät pelin alkua vähän seitsemän jälkeen illalla ja komea 56000-paikkainen stadion oli vielä aivan puolityhjä. Ihmettelimme, miten jengiä valui paikalle vielä tunti pelin alkamisen jälkeen. Loppujen lopuksi paikalle saapui arviolta 40000 katsojaa. Syykin myöhäseen saapumiseen selvisi; baseball-matsi kestää aivan helvetin kauan ja on oikeasti suurimmaksi osaksi yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivumisen seuraaminen. Ei siis ihme, että katsomossa risteilleet hodarin-, pizzan-, limun-, pähkinöiden-, pehmolelujen ja kaiken muun mahdollisen myyjät veivät suurimman huomion ensimmäisen parin tunnin aikana. Ihmisiä tuntui eniten kiinnostavan syöminen, juominen ja se, josko pallo lentäisi jonnekin heidän lähettyvilleen katsomoon. Aika paljon boltseja jengi itselleen keräilikin ja lensipä yhdessä vaiheessa katsomoon mailakin. Ihme, että kuolonuhreilta vältyttiin.
Ilta pimeni ottelun edetessä ja seitsemänteen vuoropariin mennessä Dodgers oli saanut aikaiseksi kaksi juoksua ja Cubs yhden. Kotiyleisön suurimmat suosikit tuntuivat olevan vanha sotaratsu Manny Ramirez ja uusi kultapoika, Matt Kemp ja aina kyseisten kaverien astellessa lyöntipaikalle tunnelma sähköistyi kummasti. Seitsemännessä vuoroparissa alkoi stadionilla tapahtua muutakin kuin pelkkää pesäpalloa; aivan puskista meille tuli esimerkiksi pari spontaania, koko stadionin yhteistä karaoke-tuokiota (God Bless America ja Journeyn "Small Town Girl"), elokuvista tuttu kosinta valotaululla, ”kissing-cam” ja muuta showta joiden ajaksi peli siis toki keskeytettiin. Muutenkin loppua kohti saatiin aikaan erittäin paljon tiiviimpää tunnelmaa kuin pelin unettavassa alussa. Kentälläkin alkoi tapahtua ja nähtiinpä Mannyn toimesta melkein kunnarikin, jonka Cubsin ulkokentän akrobaatti kuitenkin pelasti lähes katsomon puolelta. Ko. koppi olikin sitten illalla kaikissa mahdollisissa high-light-reeleissä mukana...
Yhdeksännessä vuoroparissa pelin sinetöi jonkinlaisesta lämmittelyaitauksesta kentälle Black Sabbathin Iron Manin tahdissa lönkötellyt Jonathan Broxton, jonka arviolta 120-kiloinen preesens syöttökummulla ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Koko yleisö nousi seisomaan ja kundi paiskoi sadan mailin fastballeja siihen malliin, ettei Cubsin lyöjille jäänyt mitään mahdollisuuksia. Peli päättyi siis onnellisesti koko stadionin seisaaltaan esittämään We Love You LA-biisiin. Matsin jälkeen oli ohjelmassa vielä perjantai-illan komea ilotulitus ja parin tunnin jonottaminen stadionin mäeltä alas. Hieno, elokuvanomainen kokemus kaiken kaikkiaan, täytyyhän se tunnustaa, että kyllä amerikkalaiset kunnon shown osaavat järjestää.
Meidän matkamme jatkui etsimään yösijaa ja se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi suoritukseksi. Kaikki mestat vain tuntuivat olevan aivan tukossa. Nukuimme sitten varmaan viidennen mahdollisen motellin kieltämättä melko sikamaisen hajuisessa tupakoiville tarkoitetussa huoneessa. Aamulla oli pää kipeä ja kaikki kamat tuoksuivat voimakkaasti hitaalle ja tuskalliselle keuhkotautikuolemalle.
Eilinen aamupäivä käytettiin taas tehokkaasti outlet-shoppailuun Camarillossa ja seuraava etappi on varmastikin matkalaukkukauppa. Sen verran paljon kaikkea kamaa on kertynyt mukaan. Iltapäivällä lähdettin hiljalleen ajelemaan rantatietä pitkin pohjoiseen ja iltaa vietettiin Santa Barbaran rantakaupungissa, joka kyllä vaikutti erittäin miellyttävältä paikalta pidempääkin hengailua varten. Niin olivat tosin miettineet ilmeisesti kaikki muutkin; kaikki motellit, hotellit ja varmaan vielä autotalleihin rakennetut siskonpeditkin olivat täynnä kolmenkymmenen mailin säteellä kaupungista. Tietysti, lauantai-ilta ajankohtana ei yhtään auttanut asiaa.
Yösija löytyi Buelltonin pikkukaupungista n. 35 mailia Santa Barbarasta pohjoiseen, Peasoup Andersenin Best Westernistä, jonka viimeinen vapaa huone onnistuttiin valtaamaan n. puolen yön aikoihin. Ilmeisesti ko. kylä on tunnettu hernekeitostaan, kaikkialla oli mainintoja Buelltonista ”split bean pea soupin” kotina. Mahtava matkailuvaltti!
Tänään aamulla havahduimmekin sitten puhelimen iloiseen pirinään; respasta soiteltiin, että jos olette tulleet kaupunkiin tummansinisellä Hummerilla, teidän autoonne on yöllä murtauduttu. Kiva. Paikalla olikin jo ihan mukavan oloinen viikesetön (!) starshiptroopperi yhdessä hotellin managerin kanssa ottamassa kuvia sisäänlyödystä takaikkunasta. Mitään ei kuitenkaan oltu viety. Ei edes takakontissa jemmassa ollutta Budweiser-keissiä, eikä Vegasista raahattua Vitali-vodkan jämää, jotka olivat ainoat kamat mitä autoon oli yöksi jätetty. Päädyimme siihen, että kyseessä oli selkeä Bloods-jengin toimesta sinistä Hummeria kohtaan suoritettu ”hate crime”. Enkä ihmettel yhtään, kyllä minäkin ko. autoa vihaan.
Nyt sitten odotellaan Peasoupissa Dollarin kaveria paikalle tuomaan uusi auto meille ja viemään vanha takaisin Losiin. Hyvä palvelu sinänsä, eipähän tarvitse meidän lähteä ajelemaan minnekään uutta autoa hakemaan. Kun taannoin kyselimme veikkauksi siitä, kuinka monta autoa tämän matkan suorittamiseen tarvitaan, näyttää nyt siltä, että Härkösen Janne ja Hanna Heinonen ovat viemässä voiton veikkauksella kuusi. Katsotaan nyt...
-Tomppa
Toissapäivänä käytettiin aamu SD:ssa pyykin pesemiseen ja lähdettiin puskemaan kohti Enkelten Kaupunkia. Rantateitä pohjoiseen ajettaessa Los Angelesin läpitunkematon savusumu tervehti meitä about sata mailia ennen kaupungin rajoja. Samoin kuin ruuhka. Näyttikin aivan siltä, että kaikki maailman ihmiset halusivat ajaa Losiin ja inerstatet olivat aivan tukossa. Tuohon viimeiseen sataan mailiin menikin sitten useita tunteja, joka tarkoitti meille hyvää aikaa miettiä minne halusimme oikeasti mennä. Los Angeleshan koostuu paikalliseen tapaan useista eri keskuksista, eikä mitään sen kummempaa ”keskustaa” ole. Itse kaupunki on oikeastaan vain kokoelma ruuhkaisia moottoriteitä, betonia ja auringon pimentävää, ilmassa leijuvaa sumua.
Päätettiin superturisteina iskeä Hollywoodiin katsomaan Chinese Theateria ja Walk of Famea. Koko iltapäivä käytettiinkin sitten katuun tuijotellen ja tähtiä, jalan- ja kädenjälkiä bongaillen. Michael Jacksonin tähdellä kävi sellainen kuhina, ettei paremmasta väliä ja muutenkin porukkaa kulki joka paikassa tuhatmäärin jalkojaan tuijotellen. Bongattiin mm. Paula Abdulin tähti (Straight Up), Donald Trumpin tv-ansioista saatu tähti (you’re fired), Kermitin tähti (it’n not easy being green) ja satoja muita maailmanhistoriallisesti erittäin tärkeitä tähtiä.
Paikalta poistuttaessa ajettiin vielä Sunset Stripia ja tsekattiin ovatko Whisky-a-go-go ja Viper Room oikeasti olemassa. Olivathan ne. Harmi, ettei ollut aikaa kuljeskella eksyneen oloisena kitara kainalossa Stripiä pitkin, eihän sitä ikinä tiedä jos oltaisiin vaikka päästy jäseniksi johonkin bändiin. Ei Nikki Sixxkään osannut aluksi mitään soittaa...
Rodeo Drivelta löytyivät sitten tietysti kaikkien mahdollisten luksusbrändien liikkeet, niinkuin nyt asiaan kuului ja olipa siellä myös Innin oma Los Angeles-nähtävyys; elokuvasta Pretty Woman tuttu Regent Beverly Wilshire-hotelli. Elämä oli edelleen elokuvan kaltaista...
Näitä nähtävyyksiä enempää aikaa ei kuitenkaan turisteiluun ollut, koska olimme päättäneet käyttää illan todelliseen aitoamerikkalaiseen kokemukseen; baseball-matsiin LA Dodgersin ja Chicago Cubsin välillä. Dodger Stadiumille oli menossa pari muutakin ihmistä ja aikaa kului taas rutkasti moottoriteillä jonotteluun. Itse stadion on rakennettu melko lähelle Downtownia, suurelle mäelle ja jo parkkipaikkojen koosta huomaa, että paikalle ei todellakaan tulla millään julkisella kulkuneuvolla. Tuli taas mieleen useasti aiemminkin miettimäni stadionrakentamiseen liittyvä kysymys; eikö Suomessakin olisi helpompaa ja halvempaa rakentaa stadikat kaivamalla ne maahan, kuin rakentamalla ne nousemaan maan tasosta ylöspäin? Ainakin kaikenlainen meteli pysyy paremmin stadionin sisällä jos ympäröivä maa tarjoaa pientä kaikupohjaa. Kuka helvetti esimerkiksi sen Finnair Stadiumin tuulitunnelin oikein suunnitteli...
Lippujen hinnat olivat positiivinen yllätys; halvimmat maksoivat 11 taalaa ja kalleimmat sitten jotain paljon enemmän. Meitähän ei niinkään mielettömän hyvät istumapaikat kiinnostaneet, vaan tyydyimme halvimpiin tarjolla oleviin, eli 19 taalan tiketteihin. Kävimme toki vielä fanituotekaupassa katselemassa pelipaitoja ja muuta sälää ja mukaan tarttuikin Dodgers-lippalakki. Varmaan 95%:lla kaikista paikallaolijoista oli jotain sinistä fanituotetta päällään ja kun seurueessamme oli nyt vähän paikallisen seuran värejä, koimme jotenkin olevamme enemmän oikeutettuja istumaan katsomossa ja sulautuvamme asiantuntevaan baseball-yleisöön paremmin.
Kansallislaulu ja amerikkalaishenkiset show-pläjäykset merkitsivät pelin alkua vähän seitsemän jälkeen illalla ja komea 56000-paikkainen stadion oli vielä aivan puolityhjä. Ihmettelimme, miten jengiä valui paikalle vielä tunti pelin alkamisen jälkeen. Loppujen lopuksi paikalle saapui arviolta 40000 katsojaa. Syykin myöhäseen saapumiseen selvisi; baseball-matsi kestää aivan helvetin kauan ja on oikeasti suurimmaksi osaksi yhtä kiinnostavaa kuin maalin kuivumisen seuraaminen. Ei siis ihme, että katsomossa risteilleet hodarin-, pizzan-, limun-, pähkinöiden-, pehmolelujen ja kaiken muun mahdollisen myyjät veivät suurimman huomion ensimmäisen parin tunnin aikana. Ihmisiä tuntui eniten kiinnostavan syöminen, juominen ja se, josko pallo lentäisi jonnekin heidän lähettyvilleen katsomoon. Aika paljon boltseja jengi itselleen keräilikin ja lensipä yhdessä vaiheessa katsomoon mailakin. Ihme, että kuolonuhreilta vältyttiin.
Ilta pimeni ottelun edetessä ja seitsemänteen vuoropariin mennessä Dodgers oli saanut aikaiseksi kaksi juoksua ja Cubs yhden. Kotiyleisön suurimmat suosikit tuntuivat olevan vanha sotaratsu Manny Ramirez ja uusi kultapoika, Matt Kemp ja aina kyseisten kaverien astellessa lyöntipaikalle tunnelma sähköistyi kummasti. Seitsemännessä vuoroparissa alkoi stadionilla tapahtua muutakin kuin pelkkää pesäpalloa; aivan puskista meille tuli esimerkiksi pari spontaania, koko stadionin yhteistä karaoke-tuokiota (God Bless America ja Journeyn "Small Town Girl"), elokuvista tuttu kosinta valotaululla, ”kissing-cam” ja muuta showta joiden ajaksi peli siis toki keskeytettiin. Muutenkin loppua kohti saatiin aikaan erittäin paljon tiiviimpää tunnelmaa kuin pelin unettavassa alussa. Kentälläkin alkoi tapahtua ja nähtiinpä Mannyn toimesta melkein kunnarikin, jonka Cubsin ulkokentän akrobaatti kuitenkin pelasti lähes katsomon puolelta. Ko. koppi olikin sitten illalla kaikissa mahdollisissa high-light-reeleissä mukana...
Yhdeksännessä vuoroparissa pelin sinetöi jonkinlaisesta lämmittelyaitauksesta kentälle Black Sabbathin Iron Manin tahdissa lönkötellyt Jonathan Broxton, jonka arviolta 120-kiloinen preesens syöttökummulla ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. Koko yleisö nousi seisomaan ja kundi paiskoi sadan mailin fastballeja siihen malliin, ettei Cubsin lyöjille jäänyt mitään mahdollisuuksia. Peli päättyi siis onnellisesti koko stadionin seisaaltaan esittämään We Love You LA-biisiin. Matsin jälkeen oli ohjelmassa vielä perjantai-illan komea ilotulitus ja parin tunnin jonottaminen stadionin mäeltä alas. Hieno, elokuvanomainen kokemus kaiken kaikkiaan, täytyyhän se tunnustaa, että kyllä amerikkalaiset kunnon shown osaavat järjestää.
Meidän matkamme jatkui etsimään yösijaa ja se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi suoritukseksi. Kaikki mestat vain tuntuivat olevan aivan tukossa. Nukuimme sitten varmaan viidennen mahdollisen motellin kieltämättä melko sikamaisen hajuisessa tupakoiville tarkoitetussa huoneessa. Aamulla oli pää kipeä ja kaikki kamat tuoksuivat voimakkaasti hitaalle ja tuskalliselle keuhkotautikuolemalle.
Eilinen aamupäivä käytettiin taas tehokkaasti outlet-shoppailuun Camarillossa ja seuraava etappi on varmastikin matkalaukkukauppa. Sen verran paljon kaikkea kamaa on kertynyt mukaan. Iltapäivällä lähdettin hiljalleen ajelemaan rantatietä pitkin pohjoiseen ja iltaa vietettiin Santa Barbaran rantakaupungissa, joka kyllä vaikutti erittäin miellyttävältä paikalta pidempääkin hengailua varten. Niin olivat tosin miettineet ilmeisesti kaikki muutkin; kaikki motellit, hotellit ja varmaan vielä autotalleihin rakennetut siskonpeditkin olivat täynnä kolmenkymmenen mailin säteellä kaupungista. Tietysti, lauantai-ilta ajankohtana ei yhtään auttanut asiaa.
Yösija löytyi Buelltonin pikkukaupungista n. 35 mailia Santa Barbarasta pohjoiseen, Peasoup Andersenin Best Westernistä, jonka viimeinen vapaa huone onnistuttiin valtaamaan n. puolen yön aikoihin. Ilmeisesti ko. kylä on tunnettu hernekeitostaan, kaikkialla oli mainintoja Buelltonista ”split bean pea soupin” kotina. Mahtava matkailuvaltti!
Tänään aamulla havahduimmekin sitten puhelimen iloiseen pirinään; respasta soiteltiin, että jos olette tulleet kaupunkiin tummansinisellä Hummerilla, teidän autoonne on yöllä murtauduttu. Kiva. Paikalla olikin jo ihan mukavan oloinen viikesetön (!) starshiptroopperi yhdessä hotellin managerin kanssa ottamassa kuvia sisäänlyödystä takaikkunasta. Mitään ei kuitenkaan oltu viety. Ei edes takakontissa jemmassa ollutta Budweiser-keissiä, eikä Vegasista raahattua Vitali-vodkan jämää, jotka olivat ainoat kamat mitä autoon oli yöksi jätetty. Päädyimme siihen, että kyseessä oli selkeä Bloods-jengin toimesta sinistä Hummeria kohtaan suoritettu ”hate crime”. Enkä ihmettel yhtään, kyllä minäkin ko. autoa vihaan.
Nyt sitten odotellaan Peasoupissa Dollarin kaveria paikalle tuomaan uusi auto meille ja viemään vanha takaisin Losiin. Hyvä palvelu sinänsä, eipähän tarvitse meidän lähteä ajelemaan minnekään uutta autoa hakemaan. Kun taannoin kyselimme veikkauksi siitä, kuinka monta autoa tämän matkan suorittamiseen tarvitaan, näyttää nyt siltä, että Härkösen Janne ja Hanna Heinonen ovat viemässä voiton veikkauksella kuusi. Katsotaan nyt...
-Tomppa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)